Puuvillatehtaasta monografia

Tehtaasta teolliseksi kulttuuriperinnöksi – tutkimus Porin Puuvillan pitkästä polusta 1.10.2009 Kuntosali, ravintola, mediatalo, tanssikoulu, yliopistokeskus…Porin entisen puuvillatehtaan suojissa tapahtuu tätä nykyä monenlaista koulutus- ja...


Tehtaasta teolliseksi kulttuuriperinnöksi
– tutkimus Porin Puuvillan pitkästä polusta


1.10.2009

Kuntosali, ravintola, mediatalo, tanssikoulu, yliopistokeskus…Porin entisen puuvillatehtaan suojissa tapahtuu tätä nykyä monenlaista koulutus- ja yritystoimintaa. Tiloihin voi nykyään kuvitella lähes mitä tahansa – paitsi puuvillatehtaan. Tehtaasta ei ole tullut vain kulttuurituotannon ympäristöä. Tehtaasta itsestään on tullut kulttuuriperintöä.

Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksella toimiva erikoistutkija FT Anna Sivula tarkastelee Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissaan sitä, miten muutos tehtaasta teolliseksi kulttuuriperinnöksi tapahtuu.

– Teollinen kulttuuriperintö syntyy, kun historiaton jokin kohde saa historian. Prosessi on ollut pitkä ja hidas. Puuvillatehtaassa kohtaavat esimerkiksi talous- ja sosiaalihistoria ja työväen kulttuurihistoria. Teollisuuden tapahtumapaikat, esimerkiksi tehdasrakennukset, saavat näistä tulkinnoista uusia merkityksiä.

– Lisäksi tulevat vielä erilaiset muistot ja niihin tukeutuvat kertomukset. Porin Puuvillatehdas on tutkimuksessani esimerkki teollisuuden tapahtumapaikasta, joka on käynyt läpi kulttuuriperintöprosessin. Jäljitän siis tämän ainutkertaisuudessaan tyypillisen esimerkin valossa kulttuuriperintöprosessia.

Historia on perusta

Kulttuuriperintöprosessi ei voi Sivulan mukaan alkaa ellei ensin ole historiaa. Arvonmuodostusprosessissa käytetään historiallista tietoa.

– Historiallinen tieto muuttuu arvoksi kahdella eri tavalla. Historiallinen tieto auttaa ihmisiä löytämään mielekkään suhteen kaupunkinsa, ympäristönsä tai kulttuurinsa menneisyyteen. Tätä arvoa ei voi mitata. Toisaalta historiallisten rakennusten arvo saattaa nousta myös siten, että tuloksena on konkreettisia numeroita viivan alla. Tässä tutkimuksessani en pyri erottamaan näitä asioita toisistaan. Kulttuuriperintöperintöprosessissa ne kietoutuvat toisiinsa.

Puuvillatehtaan muodostumisessa kulttuuriperintökohteeksi vaikuttavat Sivulan mukaan myös niinkin itsestään selvät asiat kuin rakennuksen sijainti ja arkkitehtuuri. Muutenkaan puuvillatehdas ei ole muuttunut teolliseksi kulttuuriperinnöksi sattumalta, vaan ihmisten toiminnan ja poliittisten päätösten seurauksena.

– Kytkeytyminen orgaanisesti kaupunkirakenteeseen on tietysti aivan ratkaiseva tekijä. Muita tekijöitä ovat aika, Porin 1980-luvun kriisi sekä etenkin ne poliittiset ja yritystaloudelliset päätökset, joiden seurauksena Porin puuvillatehtaaseen on investoitu.

Kulttuuriperinnöksi tasapainottelemalla

Kulttuuriperinnössä jaotellaan Sivulan mukaan kaksi strategiaa, objektisuuntautunut strategia, joka pyrkii säilyttämään mahdollisimman paljon autenttisia, aitoja menneisyyden jälkiä. Toinen strategia on ongelmasuuntautunut ja sen päälähtökohtana on, ettei kaikkea voida suojella ja säilyttää. Ongelmasuuntautunut strategia painottaa tiedon tuottamista ja tiedon tuomista niiden saataville, joille kulttuuriperintö kuuluu.

– Kulttuuriperinnöksi eläminen on tasapainottelua näiden kahden erilaisen strategian välillä. Sieltä löytyy myös kulttuuritutkijan rooli. Pitää löytää ne arvot, jotka ovat luovuttamattomia. Näistä ratkaisuista on kyse myös esimerkiksi tehtaiden suojelussa.

Porissa puhutaan tällä hetkellä toisesta teollisesta kohteesta ja peilataan sitä juuri Puuvillan kehitykseen. Vastikään toimintansa lopettaneen Porin oluttehtaan sijaintia Sivula kehuu erinomaiseksi, mutta ei lähde arvailemaan sen mahdollista kohtaloa.

– Näissähän aina kuitenkin tarvitaan se taho, joka ottaa rakennuksen käyttöönsä ja kunnostaa sellaiseen kuntoon, että se voidaan vuokrata eteenpäin. Esimerkiksi puretulle teurastamolle ei sellaista löytynyt.

Siinä missä oluttehdas on keskellä kaupunkia Puuvillan jotkut mieltävät jo sijainniltaan syrjäiseksi.

– Mutta tämä johtuu porilaisen joukkoliikenteen alikehittyneestä tilasta. Jos joukkoliikenne olisi ajan tasalla, olisi Puuvillakin keskellä kaupunkia, Anna Sivula huomauttaa.

Rakennus intellektuaalisen
kokonaisuuden yhdistäjänä


Yhteisöillä ja yksilöillä on omata tapansa elää menneisyyden kanssa. Näitä tapoja kutsutaan historiakulttuuriksi. Anna Sivula kartoittaa Porin Puuvillan kulttuuriperintöprosessia aktiivisuutena, jossa yhdistyvät monet erilaiset tavat käyttää historiaa.

– Historian ja Puuvillassa toimineiden yhteisöjen kautta löytyy myös Puuvillan alueellinen vaikuttavuus. Tutkimushan on vielä kesken, mutta mielestäni tällä hetkellä tämä rakennuskompleksi yhdistää tietynlaisen intellektuaalisen kokonaisuuden, jota Porissa ei aiemmin ole ollut, mutta joka kuitenkin on suurimmissa kaupungeissa hyvin tyypillinen 2000-luvun ilmiö.

– Mielenkiintoinen erityispiirre Puuvillassa sen sijaan on se, miten yritystoiminta, tutkimustoiminta hyvin laajassakin mielessä, taiteellinen toiminta ja kulttuurituotannollinen aktiviteetti toimivat kaikki samassa kompleksissa, missä niitä ei ole sektoroitu omiksi alueikseen. Tässä Pori on selkeästi omaleimainen ja aikaansa edellä.

Historiantutkijana Sivula ei kuitenkaan lähde arvuuttelemaan Puuvillan tulevaisuutta.
– Mutta tutkimani perusteella ja varsinkin Puuvillan 1980-luvun jälkeisen ajan perusteella voin uskoa, että tällä rakennuksella on villit eläkevuodet, Sivula naurahtaa.


Sivulan tutkimus on käynnistynyt 1.9.2009 ja päättyy 31.8.2010. Tutkimuksen tulokset julkaistaan sekä monografiana että artikkeleina, joita voidaan hyödyntää esimerkiksi kiinteistöjen käyttäjälähtöiseen kehittämiseen tähtäävissä hankkeissa.

Teksti: Eija Hammarberg